Pauli Riihivaaran muistelut

Pauli Riihivaara muisteli 2.1.1983 partiotaivaltaan
(Väliotsikot Petri Hakosalo)

Pauli Riihivaara kirjoitti Lauri Hakosalolle tämän pyynnöstä omasta partioajastaan Merikarvialla:

Partioliike aluksi kiellettyä toimintaa

Kyllä se partioaate on kummallinen aate. Kun vuoden 1910 seutuvilla Suomessa alkoi muutama harva lippukunta, tosin silloin ne olivat peräti järjestöjä, toimia, huomasi tsaarinaikainen hallitus, että sellainen toiminta on vaarallista. Koko partioliike kiellettiin.

Tosin parin helsinkiläisen lippukunnan onnistui salaa jatkaa toimintaansa, mutta juuri sen takia partioaate ei tietenkään voinut levitä ja tulla laajasti tunnetuksi.

Niinpä meistä tuon ajan Merikarvian pojista tuskin kukaan tiesi, että sellainen aate oli olemassa.

Venäjän vallankumouksen jälkeen partioliike levisi nopeasti myös Poriin

Mutta kun Venäjällä maaliskuun vallankumous vuonna 1917 puhkesi, tuntui kuin partioaate olisi ollut valmiina ilmassa odottamassa ja heti tilaisuuden tullen se puhkesi suorastaan uskomattomaan nousuun. Tuskin ennätti kulua paria päivää, kun esimerkiksi Porin lyseon oppilaat pitivät suuren kokouksen ja siinä paikassa perustettiin ”järjestö”, johon liittyivät melkein kaikki ylimpiä luokkien myöden. Jostain oli ilmestynyt Baden- Powellin Partiopojan kirja, muistaakseni tunnetun jalkapallomiehen Kaarlo Soinion suomentamana. Näin kuinka pari lukion poikaa suorastaan tappeli, kumpi saa ensin sen luettavakseen.

Porin Lyseon oppilaat Santavuori ja Riihivaara toivat partion mukanaan Merikarvialle

Kun sitten Martti Santavuoren kanssa saavuimme kesälomalle Merikarvialle, niin heti panimme toimeksi järjestön perustamiseksi Merikarvialle. Martti oli, en tiedä, miten ja milloin, saanut satamassa sijaitsevan Lindenin kaupan nuoren miehen Kustaa Lindenin innostumaan asiaan ja hänestä tuli ensimmäinen ylipäällikkö.

Perustava kokous

Perustava kokous oli Mattilanmäessä. Paikan valinta oli ensimmäinen niistä monista ajattelemattomuuksistamme, joita vähän liian lapsellisina teimme: Olisihan esimerkiksi Alakylän poikien ollut paljon helpompi saapua jonnekin muuhun sopivampaan kokoontumispaikkaan, mutta kuten jo silloinkin, me keskustaajaman väki katsoimme nämä asiat liiaksi omalta kannaltamme.

Mutta sinne tuli toki Alakylän poikiakin.
Muodostettiin kaksi joukkuetta: Ylikylän n:o 1 ja Alakylän n:o 2. Martti Santavuoresta tuli ykkösen päällikkö ja Lauri Laurilasta kakkosen päällikkö. Vartionjohtajiksi tulivat Akseli Mattila, Väinö Virtanen, Lauri Lehti sekä allekirjoittanut Pauli Riihivaara. Toiminta saatiin alulle. Vartioharjoitukset alkoivat ja alettiin suorittaa 3. luokan partiotehtävät. Ne saatiin melko nopeasti suoritettua.

Marssi ja juoksukilpailu

Ensimmäinen näkyvä esittäytyminen suurelle yleisölle oli marssi läpi Ylikylän ja sen yhteydessä pidetty juoksukilpailu maantiellä. Maanteillähän siihen aikaan muutoinkin aikuisten miestenkin juoksukilpailut pidettiin, mikä on mainio osoitus sen ajan auto- tai paremminkin hevosliikenteen ”vilkkaudesta”.

Marssittaessa laulettiin uljasta Toimenpoikien laulua:” Kaunis on aamu, kun aurinko taivon rannalta nousee” sen sävelmänä on Sibeliuksen Ateenalaisten laulu, josta sen uljuus osaksi riippuukin. Laulaminen oli siksi muhkeata, että sen sivullisetkin kyllä huomasivat.

Ohjelmallinen partiojuhla

Samana kesänä pidettiin vielä pieni ohjelmallinen partiojuhla Ahlströmin koululla, joka aivan ihmeesti kiinnosti seudun poikia. Nämä olivatkin sitten ainoat molempien joukkueiden yhteistoimintatilaisuudet, sillä 2. joukkue ei jaksanut pitkälle jatkaa vaan seuraavana talvena se vähitellen nukahti lopullisesti.

Ykkösjoukkue vakiintui kahden vartion kokoiseksi: Lammasvartio Pauli Riihivaaran johtamana ja Koira- vartio Veikko Snellmanin, myöhemmin Sevio, johdossa.
Kustaa Linden lähti Viron vapaussotaan ja jätti toimensa järjestössä.

Opettaja Akseli Hakosalo johti toimintaa vähän aikaa

Opettaja Akseli Hakosalo oli sitten jonkun aikaa ylipäällikkönä. Hän hommasi jostakin järjestölle sen ensimmäisen raha-avustuksen, jolla saatiinkin yhtä ja toista aikaan mm leirikalustoa.

Hakosalonkin pian luovuttua tehtävästään, jäi järjestön tilanne vähän omituiseksi. Ketään aikuista ei saatu ryhtymään johtajaksi, oten vastuu koko toiminnasta jäi Martti Santavuoren ja Pauli Riihivaaran hartioille. Olisihan se muuten käynyt näinkin, mutta Martti kävi oppikoulua Seinäjoella ja Pauli Porissa, joten talviaika oli vallan pikkupoikien omassa varassa. Osmo Hakosalo ja Erkki Österby, sittemmin Itäkylä sentään yhtä ja toista hommasivat. Joululoman aikana olivat sitten ”Isotveljetkin” jo mukana, mutta kesään se toiminta pääasiassa edellä mainituista syistä keskittyi.

Martilta ja Paulilta ei intoa puuttunut, vaan kyllä he kaikki voimansa tähän työhön panivat, joka olikin monta vuotta heille koko elämän pääsisältö.

Paljon oli tosin taitamattomuutta erittäinkin ihmissuhteiden hoitamisessa, joka perästäpäin on harmittanut ja omatuntoa kiusannut. Varmaan olisimme saaneet laajemmat joukot poikia mukaan viisaammalla toiminnalla, mutta lapsiahan olimme vielä mekin ja lisäksi aika oli poliittisesti silloin niin vaikea. Suuri osa kansastamme vihasi partioliikettä, mutta sitä millään taidolla ei olisi voitu kokonaan eliminoida.

Nimeksi Merikarvian Merenpojat

Järjestön nimeksi oli otettu Merikarvian Merenpojat. Kyseessä ei silti ollut mikään meripartio, joita niitäkin jo oli olemassa. Nimemme viittasi vain kotipaikkaamme. Mutta kun kaikki merta koskeva oli ilman muuta tuttua Merikarvian pojille, kiinnosti ennestään oudompi metsässä taivaltaminen, suunnistaminen ja leiriytyminen enemmän kuin tuttu meri.

Suunnistusta tuskin kukaan muu Merikarvialla eikä paljon muuallakaan harrastanut kuin me partiolaiset. Emme silti hylänneet mertakaan puuhissamme. Meillä oli pieni leiri Sanskerissa. Tässä yhteydessä mainitsen pelkän vakavan ohessa humoristisenkin esimerkin Martti Santavuoren sanavalmiudesta, jossa hän oli vertaansa vailla.

Kun parhaillaan pohdimme retken ruokatarvikkeita, hyppäsi joku välillä toiseen asiaan muistuttaen, ettei vain unohdeta, että kirves on välttämättömän tarpeellinen. Martti tokaisi heti, että ”niin ja sitten keitetäänkin oikein äkkimakeeta kirvespuuroo”.

Mainitsen näistä maastoretkistä muutaman sanan. Jokikrooppien lähellä eräässä saaressa, jonka nimeä en muista, olimme kerran lyhyellä leirillä. Sieltä jäi mieleeni harjoitusmielessä järjestetty poliittinen keskustelu, jossa Hakosalon Osmo sanoi erään puheenvuoron jälkeen, että ”ehdotan, että edellinen puhuja heitetään pellolle”. Tämä tietysti lausuttiin kaikessa ystävyydessä.

Suunnistusretki Alakylästä Isollejärvelle

Pisin suunnistustaivallus meillä oli neljän pojan kesken suoraan läpi metsien Alakylästä Isojärvelle, jossa asuimme pari yötä havumajassa. Se oli hieno retki. Kompassejahan meillä ei ollut koko toiminta-aikanamme lainkaan muuta kuin lähinnä lasten leikkikompassiksi arvioitava pyöreä ehkä noin 3cm läpimittainen kapine. Nykyaikaista suunnistuskompassia ei vielä ollut edes keksitty. Mutta hyvin me tälläkin tavoin löysimme sinne, mihin tavoittelimme.

Suunnistus oli tuolloin aikuisillekin vielä lähes kokonaan tuntematonta touhua, mikä ilmeni siitäkin, että eräs sukulaismieheni tosissaan pelkäsi meidän eksyvän metsään ja hän koetti kaikin keinoin meitä saada luopumaan retkestä ja kulkemaan vain maantietä pitkin.

Tätä kehotusta emme suostuneet noudattamaan. Mikä retki se sellainen olisi ollut?

Matkalla poikkesimme ennen perille tuloa Hirvikosken taloon ostamaan jotakin provianttia mahdollisesti perunoita. Talon vanhahko ystävällinen emäntä sanoi meille ikään kuin vähän säälitellen mystillisen lauseen: ”Kyllä te pojat nyt olette kauniimman luota lähteneet”. Emme kehdanneet häneltä kysyä, mitä hän sillä tarkoitti. No, ilma oli ihana ja nautimme retkestämme kovin. Teimme havumajan, kyllin pienen, joten saimme sen paksummaksi ja aika lämpimäksi.
Tietysti erilaisia vaelluksia tehtiin vielä pienemmissäkin ryhmissä. Erilaisia toimintamuotoja oli vuosien varrella lukemattomia.

Oma lehti "Pärske" ja oma marssi

Meillä oli myös oma lehti ja oma marssi. Lehti ei ollut monistettu, vaan yksikappaleinen, täysin käsityötä, mutta sitä taiteellisempi ja arvokkaampi oli joka numero. Lauri Hakosalo on löytänyt partiohistoriaa kerätessään kaksi Pärsken numeroa, toisen Matti Itäkylän kotoa ja toisen hänen sisareltaan Kaisalta Isojoelta.

Pärskeestä vastasi taiteilijamme Martti Santavuori, jonka piirtimen ja pensselin jälki oli tosi hienoa. Jonkun verran osuutta oli myös Österbyn eli Itäkylän Erkillä. Kirjoituksia tuli aika monelta pojalta. Lehden nimi oli Pärske. Marssin sanat olivat myös Martti Santavuoren tuotetta ja sävellyksen siihen teki Pauli Riihivaara.

Partiolaiset pitivät paikkakunnan urheilutoimintaa hengissä urheiluseuran ollessa lamassa

Harjoitimme myös urheilua. Niihin aikoihin urheiluseura Into oli lamassa, jokseenkin hengetöntä, joten me partiossa olevat taisimme pitää yllä paikkakunnan urheilutoimintaa.
Ensi viulua urheilussa soitti Pauli Riihivaara, joka oli pikajuoksussa ja hypyissä ylivoimainen. Veikko, Erkki ja Huhtisen Veli taisivat olla seuraavia. Veikolla oli myös taiteellisia taipumuksia ja hän piirsi kunniakirjat, joita jaoimme palkinnoksi. Heittovälineitä meillä ei ollut, joten niitä ei harrastettu, Paulin onneksi muuten.

Partiojuhla ja kesäleiri Lauttijärjvellä suurimmat tempaukset

Kaksi verrattomasti suurinta tempaustamme on lopuksi mainittava:
Suuri partiojuhla yleisölle Palokunnan talossa kesällä 1919 ja 8 päivän pituinen kesäleiri Lauttijärvellä kesällä 1921.
Yleisöjuhla oli suuri menestys, sali oli miltei täynnä ja taitojamme, marssiamme ja ohjelmaamme yleensä ihmeteltiin ja ihasteltiin kovasti. Kerrassaan jättityön tekivät Martti Santavuori ja Väinö maalaamalla partionäytelmää ”Myrskyssä” varten täysin uudet kulissit mm koko takaseinän suuruisen myrskyävän meren. Oli harvinainen onni, että meillä oli sellaisia taiteilijoita omasta takaa. Juhlan mainosarvo partioliikettä ennestään tuntemattomille oli varmaankin melkoinen. Eräskin ammattimerenkulkija oli kovin ihmetellyt, että tavalliset pojat hallitsevat hänen alaansa kuuluvan, muille tuntemattoman kaksilippuviestintätaidon. Sen osaaminen olikin meillä erikoisen korkeassa kurssissa.

”Lopun edestä”, kuten Merikarvialla ainakin ennen sanottiin, panen tähän oikein painettua sanaa näistä suurista tempauksista ja valokuvia. Jos siellä on jonkunlaista arkistoa näistä asioista, saavat nämä kyllä mielellään sinne teille, Siellähän ne ovat paremmin paikallaan kuin täällä, jonne ne kuitenkin ehkä hyvinkin pian minusta jäisivät kenenkään kaipaamatta.

Toiminta hiipui aktiivisten vetäjien muuttaessa muualle, kun jatkajia ei löytynyt

Sitten alkoi vähitellen elämän ankara todellisuus vaikuttaa järjestön tulevaisuuteen, vaikka kynsin hampain tappelimme vastaan tahtomatta tunnustaa, että mahdoton on mahdotonta nimittäin meidän suurempien poikien vierailta paikkakunnilta käsin pitää yllä partiotoimintaa Merikarvialla. Parista aikuisesta henkilöstä toivoimme ylipäällikköä, mutta he eivät suostuneet. Vuosien 1925-1926 tienoilla toiminta lopullisesti sammui. Mutta kyllä aina, milloin me muualle muuttaneet Merikarvialla pistäydyimme ja entisiä partioveljiämme tapasimme, tapahtui se partiohengen ja –veljeyden merkeissä. Saattoipa kymmenien vuosien jälkeen joku kaveri tällaisen matkamiehen nähdessään jo matkan päästä viestittää kaksilippusanoman osoitukseksi siitä, että henki ja muistot elävät. Varmana voin omasta puolestani sanoa, että Merenpoikien toiminta istutti partioaatteen Merikarvialle. Tuskinpa ainoakaan partiolaisemme jäi ilman partiohengen kosketusta, kuka enemmän kuka vähemmän syvällisesti.

Porissa 3.1.1983
Partiovasemmalla sinua hyvä partioveli tervehtien
Pauli Riihivaara